Tunteiden vuoristorata!

Pahoittelut että kirjoitustauko venyi pitkälle... Tarkoitus oli tulla eilen kirjoittamaan huippumahtavasta päivästä, mutta koska ilo muuttuikin yllättäen suruksi niin tuntui etten saa aikaiseksi mitään järkevää. Nyt olen täällä ja kerron teille kuulumiseni.

Lauantaipäivä oli mitä mahtavin. Lähdimme vertaissiskojen kanssa piknikille Suomenlinnaan nauttimaan upeista maisemista, herkuista ja toistemme seurasta. Olemme valitettavasti saaneet taas uusia "jäseniä" mutta paskasta taudista huolimatta on niin mahtavaa tutustua näihin upeisiin leideihin. Muutama tunti meni aivan hujauksessa ja yllättäen päivä loppui taas kesken. Olin kymmeneltä illalla takaisin kotona ja rupesin leipomaan kakkua sekä pesemään koiraa seuraavan päivän koiranäyttelyä varten. Pääsin puolenyön jälkeen nukkumaan ja aamulla klo 05.00 pärähti kello. Ei muuta kuin ylös, ulos ja koiran kasvattajan kyydillä kohti näyttelyä.

Näyttelypäivä oli aivan huikea. Kina sijoittui narttujen junioriluokassa ensimmäiseksi, vaikka kilpailemassa oli 19 koiraa. (Koiratietäville JUN ERI-1, SA, VSP-JUN.) Tämä oli meidän harrastushistoriassa aivan huisi tulos koska olimme molemmat vasta toista kertaa näyttelykehässä. Siellä taputettiin, huudettiin, onniteltiin, hypittiin ja riemuittiin Kinan puolesta ja fiilikset olivat ihan katossa - kunnes puhelin soi. Sain uskomattoman tunnemylläkän keskelle suru-uutisen läheisen vertaissiskoni poismenosta ja voitte vain kuvitella miten äkkiä voi onnentunne vaihtua suruun ja kyyneliin. Ystävä on poissa :'(
Täten haluaisin lähettää vertaissiskoni perheelle rajattoman määrän voimaa <3

Enkeleitä viimeiselle matkallesi muru....

Tämä oli minun ensimmäinen kokemukseni läheisen vertaissiskon poismenosta ja jäin todella pohtimaan että tätäkö tämä sitten tulee olemaan? Tähänkö pitäisi tottua? Valitettava tosiasia vain on se, ettei hän ole ensimmäinen - eikä tule olemaan viimeinen joka lähtee liian aikaisin. Niin väärin - ja niin surullista :(

Olin eilen illalla käymässä jo nukkumaan murheita pois, kunnes yhtäkkiä mieleeni tuli ne monet turhanpäiväiset narinat mistä monet eivät vain pääse yli. Olen ennenkin sanonut, ettei kenenkään taakkaa saa, eikä voi verrata omiin, mutta jonkinlainen suhteellisuudentaju on näissäkin asioissa oltava. Pienikin murhe voi kääntyä isoksi - jos niin itse haluaa, mutta toinen vaihtoehto on päättää ettei jää murehtimaan ja junnaamaan negatiivisiin tunteisiin. Tässä siis sanat jotka vain tulvivat eilen kiukun ja surun sekoittamana päähäni:

Nyt on ystävät juttu sellainen

tehkää elämästänne itse iloinen

Jos arjen murheet harmittaa

koittakaa itseänne muistuttaa

Ei murehtimaan jäädä saa

se saattaa muitakin satuttaa

Itse olen päättänyt sen

aion olla onnellinen

Hymyllä sen helposti näyttää

ja muistaa hymyä paljon käyttää

Toivon että jokainen

lukee tätä miettien

Vain itse voitte vaikuttaa

tehdä kaikkien elämästä parempaa (...ja helpompaa...) <3

Siinä teille muruset tärkeitä asioita mietittäväksi <3

P.S. Ensimmäinen työpäivä takana ja oli todella hieno päivä. Tervetuloa normaali elämä <3