Piti aloittaa tämän kirjoittaminen jo aiemminkin, mutta viime viikko oli sellainen tunteiden vuoristorata, että oli vaikea yrittää pysähtyä miettimään omia fiiliksiä ihan todella.
Kaikki siis alkoi, kun muutama viikko sitten löysin "ylimääräisen" patin rinnastani. Aluksi huolestuin, mutta päätin vielä odottaa josko se lähtisi vielä itsestään pois. Mitähän oikeastaan ajattelin?
Näistä naisten fyysisistä "ongelmista" kun ei ikinä tiedä.
Meni pari viikkoa ja päätin soittaa lääkärille. Otin yhteyden kunnalliseen terveyskeskukseen, mutta sain ajan vasta yli kuukauden päähän. "Ei se sitten mitään vakavaa voi olla" - ajattelin kun kerta eivät ottaneet minua kiireellisemmin vastaan.
Niin meni pari viikkoa ja koitti tiistai 25.9.2012 kun päätin mennä Mehiläiseen näyttämään pattia.
Lääkäri laittoi lähetteen ultraan ja sainkin ajan samalle päivälle Nummelaan. Ei muutakuin suuntana Nummela ja vielä ihan hyvillä mielin tutkimuksiin.
Kuvittelin, että tämä on taas väärä hälytys, mutta ammattitaitoisen lääkärin ilme kertoi muuta. Ultrauksessa oli tullut ilmi että kyseessä ei ole harmiton kysta, vaan löydöksessä on verenkiertoa sekä mikrokalkkia, mikä voi viitata syöpään.
Nyt se iski - paniikki ja tuhannet kysymykset. "SYÖPÄ? MINULLA? Näin nuorella ihmisellä, jolla ei ole minkäänlaisia perintötekijöitä, ja tilastollisesti minun ei tulisi kai edes sairastua. Olen imettänyt kaksi lasta, tupakkaa ja alkoholiakin kuluu vain harvoin. Tässä on varmaan virhe.
Soitin äidilleni itkunsekaisin tuntein. Äiti on työskentelee asian parissa, joten osasi valita oikeat sanat minun rauhoittelemiseen. Yhtäkkiä ympärilläni oli joukko läheisiäni kantamassa huolta ja tukemassa minua.
Tämä tuntui korvaamattomalta!
Sain kiireellisen lähetteen mammografiaan, sekä paksuneulanäytteen ottoon. Lääkäri oli vähäsanainen ja itse olin todella hermostunut. Tärisin, voin pahoin ja pelotti. Lääkäri osasi kuitenkin rauhoitella toimenpiteen ajaksi, mutta ei kertonut löydöksistä sen enempää. Lupasi tulokset seuraavalle viikolle.
Tiistaihin mennessä olin tuijottanut puhelintani lukemattomia kertoja ja odottanut ihmettä. Lääkäri soittikin maanantaina pyynnöstäni mutta ei hänellä ollut antaa lopullista vastausta.
Kertoi vain jotain, mitä tutkiva lääkäri ei ollut kertonut : "Kyllä se syöpäkasvaimelta näyttää... eikö lääkäri kertonut?" lääkäri sanoi.
Ei kertonut ei. Halusiko lie säästää tunteitani nyt kun mikään ei ole vielä 100% varmaa. Ehkä hänen kuuluu toimia niin.
Toivo eli edelleen.... Mietin jo, että olinko tehnyt asiasta itse päässäni suuremman kuin se todellisuudessa onkaan?
Koitti tiistai (eilen) ja vein tytön työpäivän jälkeen Mehiläiseen rajun silmätulehduksen takia ja ohimennen tiedustelin näkyisivätkö omat tulokseni jo koneella. Lääkäri katsoi ja oli hiljaa, hiljaa ja hiljaa... aika tuntui ikuisuudelta ja tässä vaiheessa jo arvasin ettei hyvää ole luvassa.
Päässä vain kaikui lääkärin sanat "ei minulla sinulle valitettavasti hyviä uutisia ole..."
Tuli ilmi, että minulla on rintasyöpä. Tuntui epätodelliselta, tuntuu vieläkin. Olen 27 vuotias ja minulla on syöpä. Koko RINTASYÖPÄ -sana kuulostaa aivan uskomattomalta ja ensimmäisen kerran joku sanoi sen todella ääneen.
Hetken ehdin vielä toivoa että kyseessä olisi ns. "helppo" syöpä johon pelkkä leikkaus riittää mutta ei. Kyseessä on etäpesäkkeitä lähettävä syöpä ja kainaloon on ilmestynyt jo ilmeisesti yksi.
Tästä johtuen minulta poistetaan mahdollisesti ainakin oikea rinta kokonaan.
Aluksi se tuntui kamalalta ajatukselta, mutta järjellä kun alkoi ajattelemaan ei se oikeastaan tuntunut enää miltään. Jos sillä saadaan hävitettyä tämä katala "kutsumaton vieras" pois niin sitten olkoon niin.
Itkin ja rauhotuin vuorotellen. Tyttö oli mukana joten jouduin skarppaamaan oikein todenteolla.
Kun olin vienyt tytön iso-mummolle, purskahdin autossa lohduttomaan itkuun. Tuntui että on aika päästää kaikki pelko ja jännitys ulos.
Siinä autoa ajaessani annoin tunteen purkauksen tulla ja kotiin saapuessani olin jo rauhoittunut.
Mies otti minut avosylin vastaan ja lupasi että selviämme tästä. Lupasi myös pysyä tukenani loppuun asti.
Mitä ikinä meidän loppu sitten tarkoittaakaan...
Nyt on mielessä vain miljoona kysymystä. Mitä sitten? Koska leikataan? Koska hoidot alkavat? Mitkä hoidot?
Lista on loputon mutta uskon saavani vastauksia ajan kanssa.
Lähipiiri on ollut valtava tuki ja turva tämän muutaman raskaan päivän ajan. Lukemattomia puheluita ja viestejä. Kaikki haluavat olla avuksi. Tuntuu hyvältä kun tietää että on niin paljon ystäviä lähellä.
Nyt on aika aloittaa prosessi parantumiseen. Mustaa huumoria ja rutkasti positiivista mieltä niin kyllä me tällä selvitään.