Vihdoin kotona koko perheen kera (jos pikku Kinaa ei lasketa.) Tuntuu että olin kauemminkin poissa :)
Viime yö sairaalassa meni aika katkonaisesti. Jostain syystä tällä hetkellä ei kuitenkaan väsytä lainkaan ja mieli on hyvä.
Tulihan tuossa kotimatkalla parit itkutkin taas miehelle tirautettua, mutta kai kuulunee asiaan.
Aiheena lähinnä "puuttuva tissi ja tuleva kalju pää" - joiden ei edes pitänyt olla minulle mikään ongelma. Naisellisuus siis saa sittenkin osumaa vaikka kovasti olen vakuutellut että olen täysin sinut asian kanssa.
Ailahtelevaahan tämä tuntuu olevan mutta nyt kun asia on miehen kanssa käsitelty ja mies on enemmän kuin ymmärtäväinen asian suhteen, mieli on itselläkin taas korkealla.
Sitäpaitsi nyt kun näitä "rintoja" toisiinsa vertaa, niin eipä tuo poistettu puoli paljon tuolle terveelle "tyhjälle kansallispuvuntaskulle" häviä ;)
Kyllähän siinä itseäkin nauratti kun sairaalan pienin väliaikainen pumpuliproteesikin oli minulle liian suuri :D
En siis ole menettänyt mitään suurta :)
Yhden riesan sain kyllä sairaalasta kotiin mukaan vietäväksi. Nimittäin tällaisen "dreenin" joka valuttaa kudosnestettä tuollaiseen ihastuttavaan pussukkaan jota kannan tässä olallani ainakin tiistaihin asti.
Tässä hieman osviittaa tästä uskomattomasta kantolaukusta kera letkun:
.jpg)
Kainalon tyhjennyksestäkin on ilmaantunut jo pientä riesaa, sillä oikea käsivarsi on täysin tunnoton. Kuuluu kuulemma asiaan ja voi olla vuosienkin riesa. Kunhan nyt ei tulisi niitä turvotuksia niin kaikki olisi hyvin. Sain ajan fysioterapiaan jossa sitten alan käymään säännöllisesti "kuntouttamassa" tuota oikeaa kättä.
Tässä vielä tunnelmia kun äidin kanssa pipoja soviteltiin:
Ja näin pikkuisella ensilumella se aamu alkoi kun sairaalan ikkunasta kurkkasin:
No nyt se mielipaha iski tännekkin. On niin väärin tuo typerä sairaus,onneks sä olet vahvoista vahvin ja iloisin ihminen jonka tiedän. Kuvat päästää jotenkin niin lähelle, vaikea nähdä toinen kipeenä. Tsemppiä typsy <3
VastaaPoistaKotona toipuminen leikkauksesta alkaa. Sullakin niitä pieniä kuntouttajia siellä kotona.
VastaaPoistaSamanlainen Luis Vittoin-laukku mullakin oli, kun sen sujauttaa paidan alle ei juurikaan huomaa mitään poikkeavaa.
Hyvää vointia, kunnes sitä aletaan lääkkeillä horjuttamaan!
Jos sopii, mä lisään sun blogin mun seuraamien listaan. Kiinnostaa kuinka sulla sujuu. Vaikka omasta sairastumisesta on aikaa, on vielä monta asiaa käsittelemättä j toipuminen on vielä kesken.
VastaaPoistaHei ihanaa, että meidän sairaanhoito on noin edistyksellistä, että on keksitty päästää potilaat kotiin dreenilaukun kera. Ennen sitä maattiin sairaalassa niin pitkään, että viimeisetkin letkut voitiin poistaa. Joten iloitse laukustasi! :D Ja oikein hyviä vointeja, minä päästän Leevin huomenna partioleirille ajatuksella, että "osaa se ambulanssi sinne leiripaikallekin".. toivottavasti ainakin. Mutta pointtina siis, et ei sitä voi itseään loputtomiin suojella. Sitä tulee mitä on tullakseen, on mun motto tästä eteenpäin. Iloitkaamme näistä kaikista ihanista hetkistä, nyt kun ne on vielä tässä <3 <3 <3
VastaaPoistaJa nyt pitää lopettaa tää postailu, ku kyynelten seasta ei kohta enää näekään mitään. Tää elämä vaan on niin järkyttävää joskus..
Kyllä sinä olet ollut reipas!
VastaaPoistaKuultuani blogistasi luin, itkin, itkin ja luin. Käänsin perheelleni ikävän uutisesi, olimme kuin jähmettyneitä, Annekathrinkin on vain vuotta sinua nuorempi.
Mietin joskus, onko Suomessa todettu syöpäpotilaiden lisääntymistä erityisesti Tschernobylin onnettomuuden jälkeen (1986), koska kuulen niin usein syöpätapauksista kotimaasta. Onko kohtalotovereina etenkin marjastajia ja sienestäjiä?
Olimme torstaina koko päivän henkisesti leikkauksessasi mukana ja toivomme, että kaikki järjestyy hyvin.
Se ruokavalio on tosiaan myös tärkeä. Minä saan juuri lääkityksenä ohraruohonmehua (kylläkin aineenvaihduntasairauteen ym.). Luin Internetistä, että se kuulemma blockaa myös rintasyöpäsolun. Laboratoriossa on näytetty toteen, että ohraruohon Lunasinin ollessa pelissä rintasyöpäsolu ei enää kasva. Saksaksi sen nimi on Gerstengras (Hordeum vulgare).
Annekathrin on nyt oppinut, että saven muotoilu on syöpäpotilaille edullista ja jos käytät värejä, älä käytä vesivärejä, vaan kiinteitä värejä; miksi, voit kysyä AK:lta. Hän opiskelee taidetherapeutiksi.
Kaikella on jokin tarkoitus, ajattele sitä.
Pikaista paranemista, Kristiina Saksasta
Kiitos Kristiina ihanasta viestistäsi ja teidän koko perheen tuesta! <3 Kyllähän se itsellekin aivan puun takaa tuli kun sitä ajattelee ettei tämän ikäisenä tarvitsisi vielä näistä asioista murehtia.
PoistaItse en ole tarkemmin perehtynyt syövän syntyyn, mutta luotan syöpähoitoihin Suomessa niin paljon että olen tällä hetkellä huoleti :)
Kaikki tuki on meille todella tärkeää ja on ihanaa huomata miten moni on minua tässä matkallani auttamassa.
Paljon terveisiä Annekathrinille ja Rolfille :)
p.s. Näin Liisa-mummulla Annekathrinin maalauksia ja ne ovat aivan uskomattoman upeita!!
Olisi ihanaa tulla jossain vaiheessa käymään Saksassa <3
Niin, siitä on jo 17 vuotta, kun olit meillä sen kaksi ja puoli viikkoa. Olisi jo aika tulla uudelleen, leikkimökkikin on vielä tuliterässä kunnossa lapsille.
PoistaMuistelehan: kävely Elben rannalla (se löytämäsi kivi köydessä on meillä vieläkin olohuoneessa ja muistuttaa sinusta joka päivä), telttailu puutarhassa, käynti nukkemuseossa, kova ukkonen yöllä, St.Peter-Ording-hiekkaranta ja ruokailu Arche Noah'n Robinson pöydässä, iltaiset vesiurut Planten un Blomen-puistossa Hampurissa, maanalaisella ajo Hampurin kesädomiin, jossa käytiin jättiläispyörällä katsomassa miltä kaupunki näyttää ylhäältä, hiirisirkus ja ilotulitus.Bad Segebergissä käytiin kalkkiluolassa ja vuorelta katseltiin intiaaneja, jotka juuri olivat näytelleet kesäteatterissa. Taas Hampurissa Planten un Blomenin leikkipuistossa ja näkötornissa katseltiin auringon laskua ja alhaalla vesiurkuja nyt ilman musiikkia.
Sanoit minulle, että sinusta tuntuu kuin kuuluisit jo perheeseen.
Tässä nähdään, kuinka paljon tapahtumia mahtuu noin lyhyeen aikaan ja kun sinä käyt säännöllisesti kuntoutusohjelmasi läpi, huomaat, että päivä päivältä varmasti se käsikin alkaa toimia.
Rakkain terveisin, Kristiina + Co
Kristiina muistan todella elävästi tuon ihanan kaksi ja puoli viikkoa (jonka muuten luulin olevan kuukauden mittainen näin jälkikäteen ajateltuna)
PoistaRolf kuvasi sen videollekin ja se löytyy varmaan äidin luota jostakin? Harvassa paikassa vain on enää vhs:ää jotta voisi katsoa sen!
Ne iltaiset vesiurut oli aivan huikeat ja leikkipuisto jäi vahvasti mieleen, koska en ollut koskaan nähnyt niin suurta leikkipuistoa :)
Jännä juttu mutta en ole unohtanut tuosta reissusta oikeastaan mitään. Aamutkin oli niin ihania kun haettiin Annekathrinin kanssa aina tuoreita sämpylöitä ja maitoa <3
Voi olisi tosiaan aika palata piipahtamaan! :)
On ihan ymmärrettävää surra menetettyä rintaa. Onhan se kuitenkin naiselle iso juttu. Surra saa, mutta suruun ei saa jäädä rypemään. Minä muistan että minulla tuli itku siinä vaiheessa kun hoitaja poisti ne sidokset ja näin eka kerran haavan. Hoitaja kysyi että näyttääkö noin pahalta. Minä sanoin vaan että haava on nätti. Niinhän se olikin, mutta sillä hetkellä tuntui kyllä pahalta.
VastaaPoistaToivottavasti pääset pian dreenistä eroon, sen jälkeen on huomattavasti helpompaa.