Onnea ja väsymystä

Huonosti nukuttu yö takana. Sillä ei tosin ole mitään tekemistä tämän katalan sairauden kanssa vaan syyttävä sormi osoittelee nyt naperoiden suuntaan. Milloin toinen kömpi viereen ja toinen halusi vettä. Jokin lelukin oli keskellä yötä hukassa. Pieniä murheita kaiken tämän keskellä, joten sallittakoon naperoille yöllinen seikkailu :)

 

 

Sain eilen illalla tiedon, että miehen ajokieltoa ei aiota lykätä. Taustaa sen verran, että miehelle rapsahti kuukausi sitten kahden kuukauden ajokielto ylinopeuksista.

"Palataan asiaan kun leikkaus on ajankohtainen" oli poliisin vastaus. Olin todella pettynyt. Vaikka mies on kuinka itse soppansa keittänyt, niin tätä tilannetta kukaan ei osannut odottaa mitä nyt käymme läpi.

Laitoin eilen illalla uuden pyynnön ja toivoin, että poliisi ajattelisi asiaa minun kannaltani. Olen 27 vuotias kahden pienen lapsen äiti joka on juuri saanut tietää sairastavansa rintasyöpää. Kellä on tämän jälkeen jaksamista käyttää kuukauden ajan kaiket päivät autolla ajamiseen ja toisen hovikuskina toimimiseen kun pää vain pyytää hetken rauhaa.

Asumme maalla, vailla minkään valtakunnan julkista liikennettä ja lähimpään kauppaankin on 8km.

Näinkö tämä minun sairaslomani kuuluikin alkaa?

 

Hyvät uutiset tulivat kuitenkin heti aamulla. Pitkään viestiini tuli lyhyt ja ytimekäs vastaus "Hän voi noutaa ajokorttinsa 8.10 maanantaina"

Voi sitä onnen ja riemun tunnetta!

Hovikuskin titteli päättyy maanantaina ja saan vihdoin aloittaa tämän pitkän prosessin läpikäymisen rauhassa vaikka kotona jos siltä tuntuu.

 

Kävin tänään viemässä miehen töihin ja yritin selvittää omia töitäni siihen malliin, että voisin hyvällä mielellä jäädä sairaslomalle. Kroppa ja pää huutaa kuitenkin rauhaa joten päätin että teen pakolliset ja lähden sen jälkeen töistä pois. Tekemään IHAN mitä tahansa muuta kuin töitä.

Kävin koiran kanssa ihanalla metsälenkillä joka kyllä jo itsessään piristi oloa.

Koiran rooli tässä tilanteessa korostuu erityisesti sillä toinen on niin vilpittömästi iloinen aivan kaikesta ja koko ajan läsnä. (Nytkin käpertyneenä jalkoihini :)

 

Nyt istun vanhempieni luona typötyhjässä talossa aivan täydellisen hiljaisuuden keskellä (jos koiran epämääräistä unituhinaa ei lasketa)

Tämä on se hetki mitä olen kaivannut. Hiljaisuus ja rauha. Aikaa miettiä ja tajuta mitä on meneillään.

Olen kysynyt itseltäni (ja hirvittävän monelta muulta :) monta kertaa, että onko normaalia että mieli on pääpiirteittäin iloinen. Iltaisin saattaa iskeä synkkyys ja pelko, mutta aamulla taas kaikki hyvin.

Purkautuuko tilanne vielä kun leikkaus lähenee?

 

Oli miten oli, nyt minä otan pikkutirsat ja lähden Maijan (ystävä) kanssa syömään ja juttelemaan.

 

Saisinko tässä kohtaa taas kiittää ystäviäni ja läheisiäni? ;) KIITOS!