maanantai 8. lokakuuta 2012

Magneettikuvaus

Nyt on sitten yksi askel siirrytty taas eteenpäin kun kävin tänään magneettikuvauksessa.
Pelko, jännitys ja poskien kuumotus on nyt takana.
Hirvittävä sokkelo se Meilahden sairaala-alue kyllä on ja etsimme miehen kanssa aivan turistina kartat kädessä oikeaa rakennusta ja sisäänkäyntiä. 
Ehdittiin kuitenkin ajoissa.

Päästiin ilmoittautumisen jälkeen todella nopeasti sisään ja minulle laitettiin ensin kanyyli varjoainetta varten. Siihen piikitykseen ei kyllä varmaan koskaan totu vaikka syytä tässä pikkuhiljaa olisi mikäli sytostaatti tulee ajankohtaiseksi.
 Kanyylin laiton jälkeen menin mahalleen makaamaan "magneettipöydälle" ja rinnat laitettiin omiin "lokeroihin". Siinä oli kyllä tilaa vähän isommillekin kannuille :)
Sain kuulokkeet korville ja radion päälle. 
Uskomatonta, mutta radiosta alkoi soimaan välittömästi Anna Puu - Kolme pientä sanaa.
Olen kuunnellut tuota biisiä monta kertaa tässä parin päivän aikana kun on niin valtavan hyvä ja antaa paljon mietinnän aihetta moneenkin liittoon.
Tämä kokemus on kyllä ainakin meidän liittoa vahvistanut kuten arvata saattaa, mutta toivottavasti monet oppisivat arvostamaan omaa liittoansa ilman tällaisia tapahtumia. Muistakaa sanoa toiselle "ne kolme pientä sanaa" -päivittäin <3

Hienosti lähti ajatus harhailemaan joten palataan tutkimukseen:
Kun tutkimus oli ohi hoitaja kysyi että olihan minulla lääkäriaika jo varattuna. Kerroin, että aika on vasta viikon päästä joten voisiko hän antaa jotain tietoa mitä kuvissa näkyi. Hoitaja oli omasta mielestäni todella vakava vastaessaan että "en valitettavasti voi sanoa mitään, lääkäri kertoo sinulle kyllä".
Omaan korvaani tuo kuulosti siltä, ettei hyvältä kuulostanut mutta päätin, etten nyt stressaa asiasta koska en voi sille mitään tehdä. Nyt yritän saada viikon kulumaan nopeasti ja ajatuksia toisaalle.

Huomaan, että näiden tutkimusten ja oikeastaan näiden välttämättömien tapahtumien jälkeen hermo on huomattavasti kireämmällä ja tunteet pinnassa. Tunnen syyllisyyttä siitä etten kestä lapsilta mitään ylimääräistä meteliä, riehumista tai härdelliä. Juuri nyt, kun minun pitäisi arvostaa tätä kaikkea ja rakastaa heidät ruttuun, voimia vain ei ole. Tiedän, että pahin on vielä edessä joten on pakko kerätä voimia jostain.
Nythän tämä sairasloma vasta kunnolla alkaa, niin on hyvää aikaa kerätä pattereita tätä kaikkea varten.






3 kommenttia:

  1. Kun kyseessä on näinkin vakava tutkimus, en usko että hoitaja yksinkertaisesti voi kommentoida näkemäänsä koska ei ole lääkäri. Joten älä huoli hoitajan mahdollisesta äänenpainosta ja yritä olla vetämättä siitä johtopäätöksiä (vaikeeta varmasti!). Tsemppiä!
    Tiina

    VastaaPoista
  2. Heippa taas :)

    Ei ne hoitajat siellä Meikussa saa komentoida kuvia millään tavalla..joten siinä mielessä älä huoli. :)

    -C-

    VastaaPoista
  3. Hei,
    lueskelen pikkuhiljaa blogiasi eteenpäin ja törmään koko ajan tuttuihin tunteisiin. Olen kohtalontoverisi sillä erotuksella että olen reilu 10 vuotta vanhempi ja toinen lapseni kasvaa vielä vatsassa ja esikoinen on alle 2 vuotias. Diagnoosistani on 4 viikkoa ja sytostaateilla on hoito aloitettu.
    Yksi ikävimpiä tunteita on juuri tuo kun ei ole voimia olla esikoisen kanssa kotona ja on ihan mahdoton ikävä tuota päivähoidossa olevaa suloista touhukasta taaperoa.

    VastaaPoista