Olen näköjään hieman hyperaktiivinen näiden oireiden kirjoittelussa. Kun uutta ilmenee, on ne tultava raportoimaan välittömästi. Koettakaa kestää :)
Kolotukset pysyvät entisellään eikä mitään maata mullistavaa kipurintamalla. Sen sijaan uskomattomia elämyksiä on aiheuttanut täysin uudistunut makuaisti ja heikentynyt näkökyky.
Makuaistista sen verran että pelkkä paahdettu leipä voin ja juuston kera maistuu aivan pahvilta - tummasta suklaasta puhumattakaan...
Näkökyvyn ja sytojen yhteyttä ehdin jo hieman epäillä mutta vertaissiskoni kertoivat samanlaisista kokemuksista. Uskomatonta!
Lähinäkö on edelleen ihan hyvä mutta kaukonäköä haittaa "sumea" näkyvyys. Huomasin tämän erityisesti autoa ajaessani. Toivottavasti tämä ongelma ei ole tullut jäädäkseen?
Huomaan olevani todella kireä taas lasten kiukuttelulle ja tästäkös tunnen huonoa omaatuntoa. Milloin väännetään koululaisen kanssa koululäksyistä - milloin pianoläksyistä. Huomaan että nämä - sekä äidin että tyttären kiukkukohtaukset osuvat usein hetkeen jolloin pötköttelen sohvalla väsymykssäni. Juuri silloin kun vähiten on voimia tehdä mitään ylimääräistä.
Kiukuttelut on nyt tältä päivältä taas sovittu mutta mieltäni painaa se että joudun selittämään pienelle koulutytölle kiukutteluni syyksi tämän typerän sairauden jota hän ei voi käsittää. Tai tuntuu ettei hän ymmärrä miksi olen ajoittain näin väsynyt ja siitä johtuen myös kiukkuherkkä.
Olisiko jotain järkevää lapsenomaista tapaa selittää asia, jonka pieni tyttökin ymmärtäisi?
Äitini ja siskoni ovat tosin ottaneet tämänkin kireän tilanteen huomioon ja järjestäneet lapsillemme koko viikonlopuksi menoa. Pääsevät nuo naperotkin nauttimaan viikonlopuksi muusta kuin tästä kodin väsyneestä ilmapiiristä.
<3 Olen niin kiitollinen!
Nyt jatkan pötköttelyä sohvan uumenissa ja odottelen miestä kotiin.
<3
Ihanaa,että näet lähelle. Lähellämme ovat ne rakkaimmat asiat, ne joita emme aina vaan huomaa. Ei sinne kauas tarvitse nähdäkään:) Asenteestasi päätellen taidat muutenkin osata katsella tätä maailmaa sydämelläsi ja nähdä juuri sinne lähelle:)
VastaaPoistaIhan ymmärrettävää että kiukuttaa kun väsyttää ja kolottaa!Vanhemmat ovat kuitenkin lapsille kaikkein tärkeimpiä henkilöitä maailmassa.Pieni koulutyttösi ei vielä kaikkea ymmärrä,mutta hän vaistoaa että äidillä ei ole kaikki hyvin.Hän myös pelkää ja on turvaton ja purkaa sen sitten kiukutteluna.Yritä jaksaa,anna vastuuta isälle.Meillä pikkuisemme hoki mummilassa ollessaan että kuka minusta pitää huolta.Hänellä oli siellä hyvä hoito mutta silti hänellä oli huoli miten äiti pärjää kotona ja kuka hänestä huolehtii.Hän oli selvästi rauhallisempi kun mummi tuli meille kotiin hoitamaan eikä häntä viety muualle.Ihanaa kun sulla on noita tukijoukkoja - niitä tulet tarvitsemaan.Lapset on jo viikot koulussa ja päiväkodissa.Älä lähetä heitä viikonlopuksi pois tieltä!He tarvitsevat vanhempien läheisyyttä ja läsnäoloa.Ei sinun tarvitse jaksaa hirveästi touhuta.Ole vain läsnä,yritä olla purkamatta kiukkua lapsiin etteivät he syyllistäisi itseään tilanteesta.Lapsihan herkästi ajattelee että mitä pahaa hän on tehnyt että äiti on noin sairas,kuoleeko äiti jne.Voimia teille kaikille!
VastaaPoistaKoita mahollisuuksien mukaan saada apua kotiin ettei kaikki vastuu jää yksin sun harteille ettet väsytä itseäs liikaa ja ilmapiiri kotonakin säilyis seesteisempänä. Olipa tyhmä neuvo ;)
VastaaPoistaMut kyllä se koululainenkin jo paljon miettii ja ymmärtää joten varmasti kannattaa ihan rehellisesti kertoa että äidillä on tämmönen sairaus ja äiti saa siihen hoitoa ja hoito on tosi rankkaa ja tekee äidistä väsyneen ja väsyneenä on kiukkunen. Ei tietenkään mitään kauhuskenaarioita tarvitte maalailla mutta sillai rehellisesti puhua ettei jäis semmosta mielikuvaa että lapsi ite jotenkin on nyt vääränlailla kun aina kiukuttaa tai ettei jää turhaa huolta äidistä. Ja sekin et lapsella on kuitenki lupa olla väsyny ja kiukkunen myös ettei ala omia tunteitaan patoamaan sillä että koittaa säästää äitin jaksamista.
Kyllähän ne ihan normaalitkin väsymykset ja kiukut lapset vaistoaa ja imee itseensä että harvassa on normitilanteessakaan sellaset aamut ettei kaikki huutais ja kiukuttelis kun äidillä on väsy ja kiire töihin ja mitä näitä nyt...
Se kuopuskin kyllä varmasti miettii ja ihmettelee omassa päässään tilannetta vaikkei vielä sitä sairautta ymmärtäiskään. Kuitenkin sekin ymmärtää jo sen verran että senkin kanssa olis omalla tavallaan hyvä käydä asiaa läpi ja ilmaista että äidin väsymys johtuu sairaudesta ja sitä hoidetaan ja vika kiukutteluun ei oo lapsissa.
Noihin varmaan vois saada apuja jostain perheneuvolasta tai kouluterkalta tai joltain vastaavalta taholta et mitkä ois sit keinot miten noita voi kummankin kanssa käydä läpi.
Voimia koko perheelle :)
Ihana Noora!
VastaaPoistaOlin itse tyttösi ikäinen kun isäni sairastui syöpään. Siihen aikaan erityisesti lapsille ei ollut tapana kertoa aikuisten vakavista asioista juuri mitään. Minulle höpöteltiin että kaikki on ihan kunnossa ja isä paranee kyllä. Ei raaskittu kertoa että kyseessä oli syöpä ja tukka lähti rankoista hoidoista.
Muistan aikaa varsin hämärästi, koska siitä on minulle jäänyt jonkinsortin trauma. En halua pelotella tällä tarinalla mutta näin jälkeenpäin mietittynä olen ehdottomasti sitä mieltä että lapselle, jo tuonkin ikäiselle kuin seitsemän, tulee kertoa totuus. Äiti on vakavasti sairas, mutta hän saa siihen maailman parasta hoitoa mutta saatta nyt olla väsynyt. Vielä tärkeämpää on lapselle kertoa että mikään ei ole hänen syytään. Se pitää vääntää oikein rautalangasta ja lapselle tulisi kertoa todella yksinkertaisia asioita ääneen; kuten että äidista pidetään hyvää huolta, se ei ole lapsen tehtävä. Ja lapsen syytä ei tosissaan ole mikään.
Sinun tarinasi onneksi päättyy paremmin kuin tämä tarina; isäni kuoli ja syytin siitä pienenä lapsena itseäni kun en voinut ymmärtää mitä oli käynyt; hänenhän piti parantua. Muistan kuinka pienessä päässäni kuvittelin että tämä oli minun syytäni, jollain kummalla tavalla mitä en enää muista. En kertonut syyllisyydentunnoistani kellekkään eikä kenellekkään voinut tulla mieleenkään mitä mietin, taikka sanoa minulle että se ei ollu minun syytäni.
Tämmöisiä kokemuksia täältä, ja toivon että niistä on ehkä hyötyä teille :). Ja tosiaan, lastesi tarina ei lopu näin kuin minun! Sinä paranet, siitähän me kaikki ollaan samaa mieltä :)(niin olisi isänikin parantunut jo nykypäivänä, hoidot ovat niin paljon parempia ja hänen syövässään paranemisennuste on nykyän jo lähes 100%:)).
Kiitos Noora blogistasi! <3
-j
Hei nimimerkki "-j" :)
PoistaKiitos viestistäsi :)
Meillä on ollut myös sama linja kuin sinullakin, että rehellisesti kerrotaan. Kun tyttäreni kysyi "voiko siihen kuolla" - vastasin että syöpä on sairaus johon joku myös kuolee mutta äidillä on niin hyvät hoidot että äidillä ei pitäisi olla mitään huolta. Tytär on ollut tyytyväinen vastaukseen ja samaa linjaa aion noudattaa jatkossakin. :)
Tämä muunmuassa siitä syystä että kun tyttö kertoo esmerkiksi koulussa sairaudestani, tulee varmasti tilanteita joissa muut lapset kertovat "ai munkin mummi kuoli syöpään" tai "munkin isä kuoli syöpään". Näihin on varauduttava enkä halua että tyttö järkyttyy näissä tilanteissa. :)
Hyvä, mielestäni olette toimineet juuri oikein! <3
Poista-j